2019/07/30

Vuonohevosten mestaruudet ja tulevaisuus

Hei taas pitkästä aikaa! Vuodet vierivät ja blogi uinuu syvässä unessa päivittämättömänä, kunnes... Saapuu kesä, mestaruudet ja uudet ajatukset kaikesta.

Olimme tosiaan jo tavaksi muodostuneena vuoden pääkohtana Minorin kanssa vuonohevosten koulumestaruuksissa. Tänä vuonna kisat järjestettiin 27.07.19 Similän ratsutilalla, Forssassa. Viime vuonna kyseisistä karkeloista poni aivan yllättäen nappasi voiton, toisin oli tänä vuonna. Itsessään ponissa ei mitään vikaa ollut, vaikka kieltämättä olisi voinut olla parempikin ratsastettavuudelta (verryttelyssä kylläkin oli ihan super hieno ja miellyttävä). Se kuitenkin käyttäytyi erittäin fiksusti ja suoritti juuri niin hyvin kuin oli mahdollista.


Treenien määrään nähden siis erittäin hyvin. Suurimmat mokat johtuivat tällä(kin) kertaa satulan päällä kiikkuvasta henkilöstä. Allekirjoittanut ratsasti siirtymiset huolimattomasti vääriin pisteisiin ja oli luovuttanut jo alkutervehdyksessä. Toinen väistö meni täysin plörinäksi, enkä uskaltanut yhden rikon jälkeen ratsastaa edes keskiravia - saatikka laukkaa. Mitäpä tuollaisella ratsastuksella olisi edes odottanut ja tästä saa kyllä syyttää täysin ja vain ainoastaan itseään. Koskaan ei saisi luovuttaa ennen kuin rata on ohi ja aina pitäisi muistaa kerrata rata vielä kertaalleen ennen omaa suoritusta (vaikka kuinka mukamas sen muistaa).

Toiselta tuomarilta saatiin omasta mielestä liiankin hyvät prosentit (rapiat 64%) ja toiselta taas suorastaan ala-arvoiset (huimat 54%). Keskiarvo jäi siis kiikkumaan 59% tietämille ja faktahan on se, että sillä ei sijoituksille päästä kun vastassa on muita hienoja ratsukoita. Prosenttien erot hieman toki kummastuttavat, sillä suurimmalla osalla ratsukoista ne kuitenkin olivat suhteellisen tasaiset. Sitä kuitenkaan on turha murehtia ja vaikka itseä näin jälkikäteen todellakin harmittaa omat tyhmät mokat, on otettava tämä vain yhtenä kokemuksena ja suunnattava katse tulevaisuuteen.


No mitä se tulevaisuus sitten meidän kohdallamme tarkoittaa?
Oma 3-vuorotyö on vienyt motivaation viimeisetkin rippeet kuluneen vuoden aikana ja rehellisesti sanottuna on ihme jos kerran tai kaksi viikossa olen ehtinyt ratsastamaan. Tällöinkin on tullut lähinnä ratsasteltua; askellajit läpi tai käppäiltyä maastossa. Lisäksi kummallinen väsymys on tehnyt tallilla käymisen entistä työläämmäksi: jos on jatkuvasti väsynyt ja motivaatiota ei ole, niin eivät lähtökohdat ole hääppöiset.

Mestaruuksissa kuitenkin tajusin vihdoin (tai pikemmin taas) kuinka hieno hevonen Minor on. Se on motivoitunut työmyyrä, joka kiipeää vaikka kuuhun jos niin pyydän. Ja valitettavasti se ei enää tuosta päivääkään nuorru. Valinta on tehtävä; joko voin ajatella, että meidän kilpailut on kilpailtu ja ruveta vain nauttimaan yhteisestä puuhastelusta - tai vaihtoehtoisesti on otettava itseä niskasta kiinni, löydettävä motivaatio ja käytettävä tulevat vuodet treenaamiseen. Hetken pohdittuani kallistuin ehdottomasti jälkimmäiseen. Haluan pitää Minorin hyvässä kunnossa vanhoille päiville saakka ja se tietenkin tarkoittaa säännöllistä treenaamista, kisaamisella ei niin väliä.

Aloitetaan ihan perusasioista. Minorilla on reilun vuoden verran ollut vähän sitä ja tätä ongelmaa hampaiden kanssa. Ensin oli diasteema, jota aikansa hoidettiin ja se ongelma on onneksi nyt selätetty. Tämän jälkeen ollaankin sitten kamppailtu karies ongelman kanssa. Tällä hetkellä tilanne on se, että röntgeniin olisi varattava aika ja selvitettävä mitä hampaille voidaan tehdä; paikataanko, poistetaanko? Tämä on asialistalla numero yksi ja oikeastaan vaikuttaa myös pitkälti siihen miltä meidän tulevaisuus näyttää.


Onneksi toisaalta Minor ei ole päivääkään oireillut hampaitaan ja eläinlääkärin mukaan se tuskin on kovin kipeä, sillä tarkistuksessa ei reagoinut mitenkään edes kohtiin, joista yleensä kaikki hevoset reagoivat. Itseäni tietenkin pelottaa mikä tuomio on, mutta näillä mennään ja nyt vaan hoidetaan ensin nämä asiat kuntoon.

Se mitä hampaidenhoito-operaation jälkeen tapahtuu jääköön vielä mysteeriksi, minkä toivottavasti tulen selvittämään pian blogin puolelle (joka muuten ehkä juuri heräsi iki-unesta - kuitenkin vain ehkä... Kuten viimeksikin). Postauksen kuvista järjettömän suuri kiitos: © Kiia Kuokka / Tunturiharakka.net

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti